Olen työnohjannut ja tavannut kuukausittain erästä työryhmää, joka työskentelee vaikeassa tilanteessa olevien miesten asumisyksikössä. Miehillä on pitkähistoria päihteiden käytöstä, mielenterveys ja muita terveysongelmia, asunnottomuutta, yksinäisyyttä, arjen hallinnan ongelmia ja joillakin kokemuksia vankilasta. Heillä on myös ystävyyttä ja toveruutta. Osalla on lapsia, joihin ei ole ollut yhteydessä ja särkyneitä parisuhteita. Kun olin lapsi isäni puhui puliukoista ja piti heitä aika harmittomina. Kuulin kerran, kun eräs lapsi kysyi isältä nähtyään katujen miehen, mikä tuo on? Isä vastasi, että joulupukki taitaa lomailla.

Tuossa asumisyksikössä viikatemies on aika tuttu kulkija. On aina henkilökunnalle pysäyttävää, kun löytää kuolleen asukkaan. Voi olla, että muutama tunti aikaisemmin on tavattu ja vaihdettu kuulumisia. Ruumiin löydettyä on rauhoitettava itsensä. Kun on soitettu apua, niin siinä samalla pitää tukea myös samassa soluasunnossa asuvia. Ohjattavat kuvasivat, kuinka tunnelma on tuolloin arvokas ja hiljainen. Kun vainaja on viety pois ja asiasta ilmoitettu viranomaisille, työntekijöiden työ tapahtuman suhteen ei lopu tähän.

Hiljainen ja näkymätön työ

Alkaa hiljainen ja näkymätön työ asukkaiden keskuudessa ja vainajan omaisten kanssa. Huonokuntoiset miehet reagoivat monella tavalla. Oma kuolema on tullut lähemmäksi ja tekemätöntä ja tehtyä ei saa tekemättömäksi. Joku voi tarttua pulloon holtittomasti, toinen voi olla omissa oloissa ja kolmas haluaa puhua työntekijöiden kanssa. Millainen suhde vainajaan on ollut vaikuttaa asuinkaverin suruun. Joskus tuttavuus ja ystävyys on voinut olla pitkä. Suru on samalla yksityinen ja yhteinen. Työntekijöille on annettu ohjeita, että voivat ohjata asukkaita mielenterveyspalveluihin. Suru ei kuitenkaan ole diagnoosi niin kuin ei yksi lempisanoistani, alakulo. Työntekijän läsnäolo on heidän mukaansa riittävä ja antaa myös mahdollisuuden yhteiselle surulle. Työntekijät osaavat arvioida, milloin tarvitaan terveydenhuollon palveluja tueksi.

Ja kohta soi puhelin. Kuolleen omaiset saatuaan tiedon haluavat tietää viime hetkistä. Jos yhteyttä ei ole pidetty pitkään aikaan, kysellään työntekijöiltä, millainen henkilö vainaja oli, miten hän puhui lapsista, elämänkumppanista ja sukulaisista. Asumisyksikön työntekijät ovat kuulleet usein asukkaiden tarinan. He myös tietävät asukkaan hyvistä ajoista, toiveista ja pettymyksistä. Minulle he puhuvat arvostavasti asukkaista ja myös siitä, miten tapahtumat ovat joidenkin kohdalla jotenkin traagisia. Omaiset saattavat soittaa useasti ja heilläkin voi olla syyllisyyden ja häpeän tunteita. Joku on voinut ajatella käydä tervehtimässä, mutta se on jäänyt.

Viikatemiehen vierailun jälkeisestä työtä asumisyksikössä on vaikea sanoittaa tarkasta. Mikään työn vaativuuden arvio tai lomake ei taivu tähän. Etäinen esimies toisella puolella kaupunkia voi odottaa, että arki rullaa ja tyhjälle paikalle valitaan uusi asukas mahdollisimman pian.

Esimiehen empaattisuus

Keskusteluissa toistuvasti toivotaan esimieheltä empaattisuutta. Pahimmalta on tuntunut, kun yksikössä tapahtuneita kuoleman tapauksia on kokonaan sivuutettu. Vaativa työ sivuutetaan ja puhutaan arjen asioista. Tärkeitä nekin ovat, mutta mikä on oikea aika. Kun on näin raskaiden asioiden kanssa tekemisissä usein, niin esimieheltä odotetaan kysymystä, voinko olla avuksi. Toivottiin myös tsempin toivottamista.

Työnohjaajana en pidä työntekijöiden toiveita mahdottomina. Pientä pysähdystä, läsnä oloa ja halua auttaa. Näiden ihmisten työ jää usein varjoon, jonnekin laidalle niin kuin asumisyksiköiden asukkaidenkin elämä ja kuolema. Toivon, niin ettei vain nähtäisi yhtä puolta tai mustaa ja valkeaa, ohjeita ja pykäliä. Katselisimme työntekijöitä, asiakkaita ja meitä ihmisiä.

Olen saanut työnohjausryhmältä luvan kirjoittaa tästä aiheesta.